keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Uusi alku!

Kansiskonnat ovat siirtyneet käyttämään uutta blogia!!

Tervetuloa seuraamaan uutta projektiamme!
http://blogi.teatteribenjihyppy.fi/

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kansiskonnat ylpeinä esittävät: Teatteri Benjihyppy

Moi kaikki. 

Lupailtiin viime postauksessa pitää teidät ajantasalla meidän uudesta projektista. Tää onkin tällä kertaa melko paljon isompi juttu, nimittäin hienosti ja virallisesti sanottuna: "ammattilaisjohtoinen harrastajateatteri pääkaupunkiseudulta". Yksinkertaisemmin kerrottuna: perustetiin oma yhdistys ja sitä kautta harrastajateatteri, joka kulkee nimellä Teatteri Benjihyppy. Ollaan tästä mielettömän innoissaan, koska nyt meillä on kaikki langat omissa käsissä ja saadaan tehdä vielä enemmän meidän näköistä jälkeä meidän tavalla. Treenejä meillä on kerran viiikossa ja nyt koko syksyn ajan kerätään ja kirjoitetaan materiaalia yhdessä meidän ensi kesänä 2014 ensi-iltansa saavaan kesäteatteriprojektiin. Vuoden kuluessa sitten treenikertojakin tulee lisää ja kesäkuun lopulla pitäisi olla valmis projekti.

Meillä on tällä hetkellä omat nettisivut, jotka löytyvät tästä osoitteesta: http://www.teatteribenjihyppy.fi/
Olemme lisäksi Facebookissa: https://www.facebook.com/teatteribenjihyppy     
ja Instagramissa: http://instagram.com/teatteribenjihyppy

Käykääs katsomassa sivut, liittykää seuraajiksii, tykätkää, pysykää mukana! Tästä tulee mahtavaa. Jes.

Terkuin:

Kansiskonnat, eli Nana, Suvi, Ahti, Pyry, Sara, Oona W, Veera, Johanna, Tinja, Oona N, Nella, Ansku ja Arthur

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Tilannekatsaus kansiskonnien elämään

Maaliskuun jälkeen blogi on ammottanut tyhjyyttä. Tosiaan kuten viimeisestä julkastusta postauksesta voi ymmärtää, päästiin Loiste-festarien kautta valtakunnallisiin Teatris-festivaaleihin toukokuussa esiintymään Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Vedettiin Suurella mieletön ja hullu ja onnellinen ja ylienerginen ja palava esitys meidän perinteisen tyylin mukasesti. Ja saatiin palaute raadilta, joka kyllä pisti aika sanattomaks onnesta ja kiitollisuudesta. Oli ihan vaan tajutonta päästä esiintymään Suurelle näyttämölle, mutta ehkä vielä parempaa päästä vetää vielä viimeisen kerran Vähän Niinku Benjihyppy.

Koko posselle kuuluu hyvää ja vaikka ei enää ollakaan Kansallisteatterin nuortenryhmä, niin toiminta jatkuu omillaan, nimittäin työryhmän aikuisten kanssa perustetun yhdistyksen Teatteri Benjihypyn muodossa. Myöhemmin tänne infoillaan vielä kaikesta siihen liittyvästä enemmän. Pysyttehän te kaikki vielä meidän mukana? Treenikausi olisi alkamassa parin viikon sisällä ja eikä maltettais taaskaan odottaa sitä, että meijän päästetään irti ja tekemään ja ideoimaan ja toteuttamaan. Kesälle 2014 on suunnitteilla kesäteatteriprojekti, joka on, jos mahdollista, entistä enemmän meistä lähtöisin ja perustuu meidän kokemuksiin maailmasta ja ihmisistä. Ja tietenkin on ihan meidän näköinen. Mutta kun me vanhetaan niin vaihtuu aihepiiritkin ja kiinnostuksen kohteet, eli mitään kakkososaa ei olla VNB:lle tekemässä, vaan tää on ihan itsenäinen proggis.
Ollaan hyperinnoissaan lähdössä tulevaan vuoteen ja nyt vielä nautitaan kesästä ja paahteesta ja elämästä ylipäätään. Ja kaikki on aika onnellista.

-Oona W.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Ei voi käsittää!

Me tehtiin se! Me päästiin teatrikeen ja me päästään takas sinne mistä me ollaan lähetty, takas meijän kotiin kansallisteatterille <3
Eilen oli siis gaala Aleksanterinteatterilla, jossa me jännitettiin tuloksia. Oltiin siinä vaiheessa kun alettiin luetella teatrikseen pääsiöitä aika varmoja, että päästään, mutta kun niitä nimiä vaan tuli ja tuli, meijän kaikkien innostus laski kerroskerrokselta masennukseen päin ja kun tultiin nimien luettelemisessa puoleen niin me oltiin jo menetetty toivomme, mutta...sitten Lotta Lehtikari sanoo vielä "VIIMEISENÄ VÄHÄN NIIN KU VENJIHYPPY! Me seottiin, meistä lähti enemmän ääntä ku kenestäkään muusta. Huudettiin, itkettiin ilosta, naurettiin ja halailtiin. Me juostiin kakkosparvelta alas lavalle ja siellä lavalla me vasta itkettiinki meillä kaikilla oli meikit puolessa välissä poskea. Ainakaan mä en osaa käsittää tätä vieläkään, tätä ihanuutta ja tää jatkuu vieläkin, ei tullu vielä Vähän niin ku benjihypyn loppu <3
Teki ootte varmasti kokenu sen tunteen kun ootte jo kokonaan menettäny toivonne, mutta sitten saatteki kuulla onnistuneenne. Se on mahtava tunne! :D

Me onnistuttiin! Me eletään meidän yhteistä elämää 
ja unelmista parhainta. Me ollaan yhtä perhettä, 
Kansallisteatterin perhettä. Teatris odottaa ja se saa
kokea meijät. Teatris täältä tulee parhaat! <3

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Yhden jutun loppu ja toisen alku

Miten paljon onnea voi ihminen kohdalleen just nyt saada. Miten kiitollinen sitä voikaan olla. Miten onnellinen. Ja haikea silti, kaikesta huolimatta. Eilen loppui esitykset Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta ei tää tähän lopu. Ei todellakaan. Sunnuntaina esiinnytään Loiste-festareilla Kanneltalossa ja toivon mukaan saataisiin sitä kautta pääsy Teatris-festareille toukokuussa ja päästäis vielä uudestaan Kansallisteatterin näyttämölle tää vetämään.
Tässä oli yhden jutun loppu, Pienen näyttämön jättäminen, mutta me ei jäädä sitä suremaan. Me muistetaan kaikki tää koko loppuelämän ajan, se hullu ja ihana ja kamala tunne just ennen, kun yleisö tulee sisään ja kun koko sali on tyhjä. Ihan hetken aikaa seistään siinä lavan reunalla, ravataan siksakkia ympäriinsä, yritetään koota ajatukset ja astua alotuspaikoille. Se tunne, kun yleisö kopisee, kahisee ja supisee sisään tullessaan ja kun halaa ystäviä viimisen kerran ennen lavalle menoa ajatellessaan, että nyt se on menoa. Mentiin syyteen tai saveen, niin nyt mennään ja näytetään kaikille tää palo mikä meissä on. Sanotaan sanottava ja kerrotaan tarina maailmalle ja ihmisille.
Ja se tunne, kun itkee joka kerta kulisseissa tietyn kohtauksen jälkeen ja tunne järjettömän suuresta ylpeydestä, kun näkee, että porukka vetää elämän parhainta vetoa ja ylittää itsensä taas kerran.
Ja se hullu päihdyttävä tunne kumartaessa, se ilo onnistumisesta ja silti samaan aikaan haikeus siitä, että ollaan askeleen lähempänä proggiksen loppua.
Muttei tää oo loppu. Tää on uus alku. Ihan meille kaikille.
Eikä tätä surra, eihän, vaan iloitaan, eikä katota taaksepäin. Katotaan eteenpäin, tulevaan, koska siellä on meille jotain tosi hienoa, paljon onnea ja jotain sellaista, josta meillä ei vielä kenelläkään ole mitään tietoa. Mutta hyvää se tulee olemaan. Mä tiedän. Luotan.

-Oona W.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Iloa vai surua?

Tunsin tarvetta kirjottaa. Viimeiset kuus kuukautta on ollu upeaa aikaa. Mä on päässyt toteuttamaan suuren unelmani ja ehkä enemmänkin. Olen päässyt tekemään teatteria ja vieläpä Suomen Kansallisteatterille tän mahtavan, lahjakkaan, upean ryhmän kanssa. Saanut elinikäisiä ystäviä ja paljon kokemusta. Moni meistä on vihdoinkin löytänyt sen oman porukan, jossa saa olla oma outo itsensä ilman mitään suurempia ryhmäpaineita. Meillä on tosiaan loistava työryhmä täynä sydämellisiä, empaattisia, turvallisia, iloa ja rohkeutta tuovia henkilöitä, jotka on ollut mukana toteauttamassa meidän suurta unelmaa. Kiitos teille!
Meillä oli keskiviikkona meidän ensimmäiset harjoitukset Pienellä näyttämöllä. Se fiilis oli käsittämätön, kun pääs tekemään töitä ihan oikealle näyttämölle, kunnon tekniikan kanssa. Vihdoinkin saatiin kaikki palaset kohdalleen ja vähitellen alkoi muodostua se valmis Vähän niinku benjihyppy. Me ollan koettu niin paljon hyviä hetkiä yhdessä. Ollaan syöty purkkihedelmiä ja salaattia kulissaissa (pojat söi berliininmunkkeja), kävelty ympäri keskustaa inkkareina, istuttu ravintolassa inkkaripäähineet päässä ja vilkutettu ohikulkijoille ja samalla heilutettu mainosjulistetta, ollaan huudettu keskellä Elielinaukiota, kun tajuttiin että Kansallisteatterin taululla lukee " Tänään Vähän niinku bejihyppy Ennakko klo 19". Me ollaan naurettu, itketty, kiljuttu, käyty keskustelua pakkoruotsista ja törmäilty lavakatteisiin. Me ollaan tehty töitä täydellä sydämellä.
Toissapäivänä oli siis ennakko ja eilen kauan odotettu ensi-ilta. Molempina päivinä mä oon istunut esityksen jälkeen hymyillen yksin bussissa kukkapaketit kädessä, mutta eilen se muui virtaaviksi kyyneliksi. Tää aika on vaan mennyt niin nopeesti. Ensin sitä odottaa ninnolla ja sitten se onkin jo ohi. Mulla on nyt tyhjä olo niinku varmaan monella mullakin. Me ollaan saatu mahtavaa palautetta ja oon siitä todella iloinen, mutta mua silti itkettää. Onneks tää ei oo vielä ohi. Maanantaina on vielä yks esitys ja sit suunnataan kohti Loiste-festareita. Voiku tää vois jatkua vielä pidempään! <3

-Nana

Hetken ajan maailmassa on vaan me. Ja iloa, surua, haikeutta, naurua kyynelten läpi ja tunne onnellisuudesta.

Päivä ensi-illan jälkeen olo on ihan tyhjä. Aamulla sattu jokaiseen jäseneen herätä, kerätä ittensä kasaan ja nousta ylös sängystä raahautuakseen kouluun kahdeksaksi. Mutta enemmän kun ne kaikki naarmut ja mustelmat ja väsymys eiliseltä haittas ymmärrys siitä, että tässä se ensi-ilta, se niin kauan odotettu hetki meni. Tuli ja meni, kaikella tavalla ihan liian nopeasti. Jotenkin on vieläkin vaikea tajuta, että edellisen kahden päivän tapahtumat tosiaan on totta eikä unta, koska sellasessa fiiliksessä on nää päivät eletty. Ollaan oltu joka solulla kaikessa niin mukana, huudettu keuhkot tyhjäks, kurkku kipeäks ja ääni käheeks, halattu, rakastettu vähän aikaa koko maailmaa iloineen ja suruineen. Ollaan itketty ilosta ja haikeudesta, vihasta ja surusta ja ihan vaan onnesta. Me ollaan juostu inkkareina ympäri kaupunkia, nautittu lapsuudesta, vapaudesta ja tästä hassusta ja rakkaasta leikistä, jonka ei toivoisi ikinä loppuvan.
Niinkuin Eve sanoi, teatteri on leikkimistä isossa mittakaavassa. Se on niin totta, tän proggiksen myötä mä, ja kaikki me ollaan kaivettu sisäiset inkkarit taas esiin, sen leikkimistä rakastavan lapsen taas pinnalle ja opittu leikkimään. Ja nauttimaan sen tuomasta vapaudesta olla kuka vaan. Ehkä jonain päivänä, kun tästä aikuisekskin onnistuis kasvamaan, toivottavasti muistettais silloinkin tää kaikki. Se leikkimisen tärkeys, vapaus ja taito olla utelias, rohkea, ennakkoluuloton ja helposti innostuva. Ja taito aloittaa leikki alusta, keksiä onnellinen loppu tarinalle tai jättää tarina kesken, jonkun uuden ja paremman alun ääreen.
Vaikka kaikki ei ole hyvin, mä olen silti onnellinen. Onnellinen, koska mä olen saanut kokea ja nähdä tän. Ja itkeä ensin ilosta ja sitten surusta ja lopulta nauranut kyynelten läpi, juossut keskustan läpi yöllä ruusut kainalossa, halannut, saanut ja antanu lohtua ja lähettänyt rakkaille ihmisille lentosuukkoja. Ollut joku muu, inkkari.
-Oona W.