keskiviikko 6. marraskuuta 2013

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kansiskonnat ylpeinä esittävät: Teatteri Benjihyppy

Moi kaikki. 

Lupailtiin viime postauksessa pitää teidät ajantasalla meidän uudesta projektista. Tää onkin tällä kertaa melko paljon isompi juttu, nimittäin hienosti ja virallisesti sanottuna: "ammattilaisjohtoinen harrastajateatteri pääkaupunkiseudulta". Yksinkertaisemmin kerrottuna: perustetiin oma yhdistys ja sitä kautta harrastajateatteri, joka kulkee nimellä Teatteri Benjihyppy. Ollaan tästä mielettömän innoissaan, koska nyt meillä on kaikki langat omissa käsissä ja saadaan tehdä vielä enemmän meidän näköistä jälkeä meidän tavalla. Treenejä meillä on kerran viiikossa ja nyt koko syksyn ajan kerätään ja kirjoitetaan materiaalia yhdessä meidän ensi kesänä 2014 ensi-iltansa saavaan kesäteatteriprojektiin. Vuoden kuluessa sitten treenikertojakin tulee lisää ja kesäkuun lopulla pitäisi olla valmis projekti.

Meillä on tällä hetkellä omat nettisivut, jotka löytyvät tästä osoitteesta: http://www.teatteribenjihyppy.fi/
Olemme lisäksi Facebookissa: https://www.facebook.com/teatteribenjihyppy     
ja Instagramissa: http://instagram.com/teatteribenjihyppy

Käykääs katsomassa sivut, liittykää seuraajiksii, tykätkää, pysykää mukana! Tästä tulee mahtavaa. Jes.

Terkuin:

Kansiskonnat, eli Nana, Suvi, Ahti, Pyry, Sara, Oona W, Veera, Johanna, Tinja, Oona N, Nella, Ansku ja Arthur

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Tilannekatsaus kansiskonnien elämään

Maaliskuun jälkeen blogi on ammottanut tyhjyyttä. Tosiaan kuten viimeisestä julkastusta postauksesta voi ymmärtää, päästiin Loiste-festarien kautta valtakunnallisiin Teatris-festivaaleihin toukokuussa esiintymään Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Vedettiin Suurella mieletön ja hullu ja onnellinen ja ylienerginen ja palava esitys meidän perinteisen tyylin mukasesti. Ja saatiin palaute raadilta, joka kyllä pisti aika sanattomaks onnesta ja kiitollisuudesta. Oli ihan vaan tajutonta päästä esiintymään Suurelle näyttämölle, mutta ehkä vielä parempaa päästä vetää vielä viimeisen kerran Vähän Niinku Benjihyppy.

Koko posselle kuuluu hyvää ja vaikka ei enää ollakaan Kansallisteatterin nuortenryhmä, niin toiminta jatkuu omillaan, nimittäin työryhmän aikuisten kanssa perustetun yhdistyksen Teatteri Benjihypyn muodossa. Myöhemmin tänne infoillaan vielä kaikesta siihen liittyvästä enemmän. Pysyttehän te kaikki vielä meidän mukana? Treenikausi olisi alkamassa parin viikon sisällä ja eikä maltettais taaskaan odottaa sitä, että meijän päästetään irti ja tekemään ja ideoimaan ja toteuttamaan. Kesälle 2014 on suunnitteilla kesäteatteriprojekti, joka on, jos mahdollista, entistä enemmän meistä lähtöisin ja perustuu meidän kokemuksiin maailmasta ja ihmisistä. Ja tietenkin on ihan meidän näköinen. Mutta kun me vanhetaan niin vaihtuu aihepiiritkin ja kiinnostuksen kohteet, eli mitään kakkososaa ei olla VNB:lle tekemässä, vaan tää on ihan itsenäinen proggis.
Ollaan hyperinnoissaan lähdössä tulevaan vuoteen ja nyt vielä nautitaan kesästä ja paahteesta ja elämästä ylipäätään. Ja kaikki on aika onnellista.

-Oona W.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Ei voi käsittää!

Me tehtiin se! Me päästiin teatrikeen ja me päästään takas sinne mistä me ollaan lähetty, takas meijän kotiin kansallisteatterille <3
Eilen oli siis gaala Aleksanterinteatterilla, jossa me jännitettiin tuloksia. Oltiin siinä vaiheessa kun alettiin luetella teatrikseen pääsiöitä aika varmoja, että päästään, mutta kun niitä nimiä vaan tuli ja tuli, meijän kaikkien innostus laski kerroskerrokselta masennukseen päin ja kun tultiin nimien luettelemisessa puoleen niin me oltiin jo menetetty toivomme, mutta...sitten Lotta Lehtikari sanoo vielä "VIIMEISENÄ VÄHÄN NIIN KU VENJIHYPPY! Me seottiin, meistä lähti enemmän ääntä ku kenestäkään muusta. Huudettiin, itkettiin ilosta, naurettiin ja halailtiin. Me juostiin kakkosparvelta alas lavalle ja siellä lavalla me vasta itkettiinki meillä kaikilla oli meikit puolessa välissä poskea. Ainakaan mä en osaa käsittää tätä vieläkään, tätä ihanuutta ja tää jatkuu vieläkin, ei tullu vielä Vähän niin ku benjihypyn loppu <3
Teki ootte varmasti kokenu sen tunteen kun ootte jo kokonaan menettäny toivonne, mutta sitten saatteki kuulla onnistuneenne. Se on mahtava tunne! :D

Me onnistuttiin! Me eletään meidän yhteistä elämää 
ja unelmista parhainta. Me ollaan yhtä perhettä, 
Kansallisteatterin perhettä. Teatris odottaa ja se saa
kokea meijät. Teatris täältä tulee parhaat! <3

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Yhden jutun loppu ja toisen alku

Miten paljon onnea voi ihminen kohdalleen just nyt saada. Miten kiitollinen sitä voikaan olla. Miten onnellinen. Ja haikea silti, kaikesta huolimatta. Eilen loppui esitykset Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta ei tää tähän lopu. Ei todellakaan. Sunnuntaina esiinnytään Loiste-festareilla Kanneltalossa ja toivon mukaan saataisiin sitä kautta pääsy Teatris-festareille toukokuussa ja päästäis vielä uudestaan Kansallisteatterin näyttämölle tää vetämään.
Tässä oli yhden jutun loppu, Pienen näyttämön jättäminen, mutta me ei jäädä sitä suremaan. Me muistetaan kaikki tää koko loppuelämän ajan, se hullu ja ihana ja kamala tunne just ennen, kun yleisö tulee sisään ja kun koko sali on tyhjä. Ihan hetken aikaa seistään siinä lavan reunalla, ravataan siksakkia ympäriinsä, yritetään koota ajatukset ja astua alotuspaikoille. Se tunne, kun yleisö kopisee, kahisee ja supisee sisään tullessaan ja kun halaa ystäviä viimisen kerran ennen lavalle menoa ajatellessaan, että nyt se on menoa. Mentiin syyteen tai saveen, niin nyt mennään ja näytetään kaikille tää palo mikä meissä on. Sanotaan sanottava ja kerrotaan tarina maailmalle ja ihmisille.
Ja se tunne, kun itkee joka kerta kulisseissa tietyn kohtauksen jälkeen ja tunne järjettömän suuresta ylpeydestä, kun näkee, että porukka vetää elämän parhainta vetoa ja ylittää itsensä taas kerran.
Ja se hullu päihdyttävä tunne kumartaessa, se ilo onnistumisesta ja silti samaan aikaan haikeus siitä, että ollaan askeleen lähempänä proggiksen loppua.
Muttei tää oo loppu. Tää on uus alku. Ihan meille kaikille.
Eikä tätä surra, eihän, vaan iloitaan, eikä katota taaksepäin. Katotaan eteenpäin, tulevaan, koska siellä on meille jotain tosi hienoa, paljon onnea ja jotain sellaista, josta meillä ei vielä kenelläkään ole mitään tietoa. Mutta hyvää se tulee olemaan. Mä tiedän. Luotan.

-Oona W.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Iloa vai surua?

Tunsin tarvetta kirjottaa. Viimeiset kuus kuukautta on ollu upeaa aikaa. Mä on päässyt toteuttamaan suuren unelmani ja ehkä enemmänkin. Olen päässyt tekemään teatteria ja vieläpä Suomen Kansallisteatterille tän mahtavan, lahjakkaan, upean ryhmän kanssa. Saanut elinikäisiä ystäviä ja paljon kokemusta. Moni meistä on vihdoinkin löytänyt sen oman porukan, jossa saa olla oma outo itsensä ilman mitään suurempia ryhmäpaineita. Meillä on tosiaan loistava työryhmä täynä sydämellisiä, empaattisia, turvallisia, iloa ja rohkeutta tuovia henkilöitä, jotka on ollut mukana toteauttamassa meidän suurta unelmaa. Kiitos teille!
Meillä oli keskiviikkona meidän ensimmäiset harjoitukset Pienellä näyttämöllä. Se fiilis oli käsittämätön, kun pääs tekemään töitä ihan oikealle näyttämölle, kunnon tekniikan kanssa. Vihdoinkin saatiin kaikki palaset kohdalleen ja vähitellen alkoi muodostua se valmis Vähän niinku benjihyppy. Me ollan koettu niin paljon hyviä hetkiä yhdessä. Ollaan syöty purkkihedelmiä ja salaattia kulissaissa (pojat söi berliininmunkkeja), kävelty ympäri keskustaa inkkareina, istuttu ravintolassa inkkaripäähineet päässä ja vilkutettu ohikulkijoille ja samalla heilutettu mainosjulistetta, ollaan huudettu keskellä Elielinaukiota, kun tajuttiin että Kansallisteatterin taululla lukee " Tänään Vähän niinku bejihyppy Ennakko klo 19". Me ollaan naurettu, itketty, kiljuttu, käyty keskustelua pakkoruotsista ja törmäilty lavakatteisiin. Me ollaan tehty töitä täydellä sydämellä.
Toissapäivänä oli siis ennakko ja eilen kauan odotettu ensi-ilta. Molempina päivinä mä oon istunut esityksen jälkeen hymyillen yksin bussissa kukkapaketit kädessä, mutta eilen se muui virtaaviksi kyyneliksi. Tää aika on vaan mennyt niin nopeesti. Ensin sitä odottaa ninnolla ja sitten se onkin jo ohi. Mulla on nyt tyhjä olo niinku varmaan monella mullakin. Me ollaan saatu mahtavaa palautetta ja oon siitä todella iloinen, mutta mua silti itkettää. Onneks tää ei oo vielä ohi. Maanantaina on vielä yks esitys ja sit suunnataan kohti Loiste-festareita. Voiku tää vois jatkua vielä pidempään! <3

-Nana

Hetken ajan maailmassa on vaan me. Ja iloa, surua, haikeutta, naurua kyynelten läpi ja tunne onnellisuudesta.

Päivä ensi-illan jälkeen olo on ihan tyhjä. Aamulla sattu jokaiseen jäseneen herätä, kerätä ittensä kasaan ja nousta ylös sängystä raahautuakseen kouluun kahdeksaksi. Mutta enemmän kun ne kaikki naarmut ja mustelmat ja väsymys eiliseltä haittas ymmärrys siitä, että tässä se ensi-ilta, se niin kauan odotettu hetki meni. Tuli ja meni, kaikella tavalla ihan liian nopeasti. Jotenkin on vieläkin vaikea tajuta, että edellisen kahden päivän tapahtumat tosiaan on totta eikä unta, koska sellasessa fiiliksessä on nää päivät eletty. Ollaan oltu joka solulla kaikessa niin mukana, huudettu keuhkot tyhjäks, kurkku kipeäks ja ääni käheeks, halattu, rakastettu vähän aikaa koko maailmaa iloineen ja suruineen. Ollaan itketty ilosta ja haikeudesta, vihasta ja surusta ja ihan vaan onnesta. Me ollaan juostu inkkareina ympäri kaupunkia, nautittu lapsuudesta, vapaudesta ja tästä hassusta ja rakkaasta leikistä, jonka ei toivoisi ikinä loppuvan.
Niinkuin Eve sanoi, teatteri on leikkimistä isossa mittakaavassa. Se on niin totta, tän proggiksen myötä mä, ja kaikki me ollaan kaivettu sisäiset inkkarit taas esiin, sen leikkimistä rakastavan lapsen taas pinnalle ja opittu leikkimään. Ja nauttimaan sen tuomasta vapaudesta olla kuka vaan. Ehkä jonain päivänä, kun tästä aikuisekskin onnistuis kasvamaan, toivottavasti muistettais silloinkin tää kaikki. Se leikkimisen tärkeys, vapaus ja taito olla utelias, rohkea, ennakkoluuloton ja helposti innostuva. Ja taito aloittaa leikki alusta, keksiä onnellinen loppu tarinalle tai jättää tarina kesken, jonkun uuden ja paremman alun ääreen.
Vaikka kaikki ei ole hyvin, mä olen silti onnellinen. Onnellinen, koska mä olen saanut kokea ja nähdä tän. Ja itkeä ensin ilosta ja sitten surusta ja lopulta nauranut kyynelten läpi, juossut keskustan läpi yöllä ruusut kainalossa, halannut, saanut ja antanu lohtua ja lähettänyt rakkaille ihmisille lentosuukkoja. Ollut joku muu, inkkari.
-Oona W.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

ensi-ilta

tunnelmia



pökerryttää, tekis mieli pyöriä ampparina ympäärinsä, samaan aikaan ylienenrginen samalla väsynyt olo, rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan, helpotus, ilo, pettymys kun kaikki onkin ohi tai kun kaikki ei mennytkään lavalla niinkuin illalla kuvitteli, kiitollisuus kun tuntemattomat kasvot kehuvat ja kyyneleet kotona kun luen muiden positiivisia sanoja paperilta.


Sara

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Huomenna on suuri päivä

Niinku otsikko kertoo ja monet muutkin on jo sanonu huomenna on ennakko. Koko viikonlopun oon ollu tosi stressaantunu ja vaan miettiny koko ajan mun ja kaikkien muidenkin vuorosanoja, jotka vaan pyörii mun päässä.
Huomenna tähän aikaan se tulee oleen jo ohi. Wow ihanaa, vaik onhan tää raskasta, mut kuitenkin ei haluis mistää hinnasta luopuu täst vuodest.
Tää upee vuosi on avannu mun silmät ja auttaa mua näkee paremmin, mitä mä haluan  mun elämältä. Ja se on tää tunne, kun mielessä on pelkoa, rakkautta, panikointia,ihanuutta ja kaikkea mitä mä nyt tunnen...
Kiitos kaikille ja nähdään huomenna! <3 (älkää nähkö painajaisia)

<3 Veera

Ensimmäisen kerran aika sanattomana

Huh. Takana hillittömän rankka ja raskas viimeinen treeniviikko ennen ennakkoa ja ensi-iltaa. Keskiviikosta perjantaihin vietettiin teatterilla aikaa yhteensä noin reilu vuorokauden ajan, joka oli täynnä hysteeristä naurua, hikeä, väsymystä, toisten tsemppausta ja halauksia. Niin joo ja paljon rekvisiittaa, yleistä sähellystä ja säätöä, eväitä ja niiden ahmimista kulisseissa ja teatterin katsomossa. Ja maskitöhniä naama ja hiustököttejä hiukset täynnä. Itseasiassa niin täynnä, että molempien puhdistaminen olikin aika vaativa urakka ja suuri taisto. Hiukset+lakka VS. shampoo+hoitoaine. Lakka ja hiukset tais voittaa.
Viikkoon mahtui myös jasmiinin, tonkapavun, kookoksen ja kermaisen vaniljan tuoksuista (näin siinä etiketissä lukee) vartalopuuteria, joka tekee alusvaatteista silkkiset ja ihosta suloisen pehmeän. Ja tästä "Silky Underwear"-vartalopuuterista innostuivat erityisesti meijän jätkät Arthur etunenässä, mutta myös Ahti ja Pyry, jotka sirotteli itsensä ja muutkin täyteen sitä valkosta, ympäriinsä pöllähtelevää puuteria. Kyllä tuoksuttiin hyvältä ja kaikki ihan samalta. Ja oltiin lisäks valkosen talkin peitossa.
Keskiviikko meni lähinnä yleisen paikkojen järjestelyn ja söhellyksen merkeissä, torstaina oli pressitilaisuus ja perjantaina läpimeno koeyleisön kanssa. Erityisesti perjantai oli hieno päivä, koska läpimeno meni tajuttoman hyvin ja oon superylpeä meistä kaikista. Perjantai oli toisaalta myös viikon rankin päivä, koska oltiin kaikki tosi väsyneitä ja ihan puhki ja poikki edellisten päivien osalta. Olin ite niin väsyny, että nukahdin siihen Pienen näyttämön katsomon eturiviin takkikasan alle ja nukuin siinä kunnes mut tultiin herättämään, kun piti tulla lämmittelemään.
Tässä kuvaus meijän viikosta, huominen ennakko jännittää enemmän kun paljon. Se jännittää niin paljon, että just nyt on aika mahdotonta tuntea tai ajatella yhtään mitään järkevää, mutta samaan aikaan ollaan kyllä kaikki ihan valmiina lähtökuopissa ja odotetaan vaan sitä, ku meidät päästetään vapaaks lavalle.
Olette mulle kaikki rakkaita. Kiitos, että saan kokea tän kaiken yhdessä teidän, parhaan porukan kanssa ikinä. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Huomenna nähdään. Tulkaahan kattomaan.

-Oona W.




















torstai 7. maaliskuuta 2013

Me ollaan jotain suurta!

Kello on 22.17 ja mä oon vasta sängyssä. Pakko käydä nukkuu nyt ku ei sitä muuten taas jaksa huomenna riehua teatterilla ja kun 9 pitää sinne jo ponkasta. Me ollaan nyt todellakin päästy pienelle näyttämölle. Eilen oltiin, tänään oltiin ja ollaaan vielä tulevaisuudessakin. Meillä on ollu nyt pienellä kaiketi kolme läpimenoa, monta kriisiä, monta nauruhepulia, monta purkkihedelmää ja jääteetä ja tietenki paljon enkeleitä eikä unohdeta merenneitoa. Teatteri päivän jälkeen se auringon valo tuntuu hämmentävältä ja "valaistumiselta". 

Ei tää näyttelijäntyö oo kyllä niin hohdokasta ku sitä vois luulla, tää ei todellakaan oo mitään ruusuilla tanssimista. On hikisiä sukkia, jyrkkiä portaita, kirkkaita valoja ja ylipäätään kiire aina jokapaikaan, mutta sitä onneks helpottaa se et saa tehä sitä näitten ihanien tyyppien kaa <3 puspus!!
Love u guys <3

-Tinja

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Onko vielä aikaa?

Moi vaan kaikille!
Täällä kirjottelee Veera ja on nyt ihan pakko sanoa, että torstain treenien jälkeen olen miettinyt melkein koko ajan tulevaa koitostamme ja teitä ryhmäläisiä ja koko tiimiä. Eli on siis enää vähän yli viikko ensi-iltaan ja sitten sekin on ohi! :(
  Mut hei, EI lasketa päiviä, eikä tunteja, koska mitä lähempänä se kaikki on, myös sitä lähempänä on hyvästelyjen aika harjoitustiloille ja näyttämöiden backstageille. Ja teille rakkaat ystävät!
  Wait a minute Veera, ehei en mä teille sano hyvästejä, en ikinä. Te ootte kun mun toinen perhe, enkä just nyt vois kuvitellakkaan eläväni ilman teitä. Koko maailma näyttäisi niin ankealta ja harmaalta ilman naurua, riemunkiljahduksia, hassuttelua ja yksinkertaisesti sitä ILOA, mitä mä saan aina treeneissä teiän kanssa kokea.
  Kerrotaan nyt pari tosiseikkaa, tää ei todellakaan oo loppu, tää on alku. Monet saa nyt ekan kosketuksen näyttelijän työhön(mukaan lukien minä). Saamme tuntea sen tunteen ja palon, mitä lavalla saa. Ottakaa tästä ilo irti ja olkaa ylpeitä itsestänne, koska teistä tulee jotain suurta. Mun silmissä te ootte jo. Ootte mun silmäni ja korvani ja vasen käteni.(olen siis vasenkätinen) Mä luotan teihin 100%.
Yhdessä me kaikki ollaan pysäyttämättömiä! :)
KIITOS KAIKESTA!
Ootte rakkaita! <3

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Onnellinen, onnellisempi, onnellisin

Olen onnellinen. Olen onnellisempi kuin keskiviikkona. Tämä on tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa.
Eilen, torstaina 28.2.2013.
Kouluruoka loppui kesken, koululiikuntaa ja englanninkoe. Koulusta suoraan Suomen Kansallisteatterille. Nopeimmat olivat jo saaneet kampauksensa ja maskit olivat valmiita. En nähnyt enään kavereitani, he olivat roolihahmoja, jotka elävät lavalla toista elämää. Tuntui mahtavalta muuntautua omaksi roolihahmoksi meikkien ja kampauksien avulla. Vihdoinkin tunsin itseni Inkaksi.
 Toinen läpimeno, uusia lavasteita ja lisää tarpeistoa. Ensimmäinen kerta, kun on näin paljon yleisöä harjoitushuoneessa katsomassa Vähän niinku benjihyppyä. Sideharso, takki, siivet... kaikki väärässä paikassa. Huolimatta pienistä unohduksista, läpimenosta jäi mahtava fiilis. Me pystytään tähän!!!
Viimeinen kohtaus, hiljaisuus, katse yleisöön. Yhtäkkiä roolihahmot häipyvät ja kaikki kiljuvat, huutavat, nauravat ja halailevat omina itsenään. Vähän niinku benjihypyn hahmot muuttuivat Kansallisteatterin nuorten ilmaisutaitoryhmäksi. Läpimenon jälkeen oli palauterinki sekä maskien ja kampausten korjaus promokuvia varten. Tiistaina saadan hyvästellä jo tutuksi tullut VR:än tila ja harjoitushuone. :( Keskiviikkona on jo ensimmäiset näyttämöharjoitukset ja vihdoin pääsemme yli viiden kuukauden odotuksen jälkeen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle! Tuleva viikko tulee olemaan rankka, mutta samalla myös upea. Ensi-ilta alkaakin olla jo todella lähellä. En olisi ikinä uskonut, että pääsisin näin nuorena ja kokemattomana tekemään jotain näin suurta ja mahtavaa näin upean työryhmän kanssa. Ainutkertainen kokemus, jota ei tule koskaan unohtamaan. Tässää samalla voisin kiittää kaikkia ihania ihmisiä, jotka ovat olleet osallisena tässä projektissa. Suuri kiitos Kansallisteatterille, joka on mahdollistanut Vähän niinku benjihypyn synnyn ja antanut meille nuorille tilaisuuden toteuttaa unelmiaan. We couldn't be happier right here! Look what we've got!

-Nana

Täällä kirjoittelee nyt teatteriryhmämme The Man nimittäin itse Ahtiiii Brummer!




Ah! Iiihana intro! Täällä tosiaan Ahti kirjoittelee nerokasta ja ihanaa tekstiä teidän luettavaksi rakkaat lukijat. Esitys kolkuttelee jo ovella ja treeneistä ei enää yksinkertaisesti jäädä pois minkään hammaslääkärin tai muun takia. Moni tulikin hiihtolomallakin harjoittelemaan näytelmäämme näyttäen loistavaa omistautumista näytelmällemme. Itsekin tulin treeneihin vaikka oli yskää vaikka muille jakaa(ja taisinkin treeneissä sitä jakaakin....) ja hyvin se meni! Tällä viikolla hiottiin jo tietysti täydellisiä kohtauksia ja saimme tahnat naamaan ja hiukset hyvin torstaina meidän taitavien maskeeraajien käsissä. Joskus harmittelen sitä kun minun ja Arthurin hienoa mainosta ei otettukkaan mukaan esitykseen. Se oli lumoava taidonnäyte saumattomasta yhteistyöstämme ja idearikkaista mielistämme. Saattaisin jopa laittaa sen tänne jos minulle annetaan lupa siihen. Vielä haluaisin kirjoittaa alkuajoistamme. Kun ensimmäisen kerran kokoonnuimme muistan kuinka kyselin kaikkea muilta ja kaikki vähän arastelivat vielä seuraavissa treeneissä mutta kaikki muuttui kun tulikansa...eiku anteeksi Arthur liittyi iloiseen joukkoomme. Olimme muutenkin jo alkanut tottua toisiimme ja muodostaa yhtenäistä ryhmää. Arthurin ensiesiintyminen seurassamme oli mielestäni se treeni jolloin muodostimme ryhmän jonka sisäiset siteet ovat niin vahvat että uskon että ne tulevat kestämään monta vuotta ja ryhmämme pysyy koossa ja tapaa toisiaan pitkää vaikka itse kerhoa ei pidettäisi.

Tästä tuuleki jotain!

Eilen läpimeno meikeillä ja kunnon kampauksilla, kiitos maskeerajien. Kaikkien kampauksissa oli jotain erilaista, oli sotkuisia lettejä, oli kiharoita joka lähtöön, pahiskampauksia ja vaikka mitä muuta. Vielä treenien jälkeen oli käsiohjelmakuvaukset ja totuudentähtiä ;). 

Me ollaan todellakin tunnettu vasta 5 kuukautta ja silti läpimenon jälkeen kiljuttiin, halailtiin, naurettiin ja itkettiin. Se tunne ku läpimenon jälkeen ei tuukkaan sellanen paska fiilis, vaa sellanen ihana, että ehkä tästä tuleekin jotain ja ehkä me oikeesti osataan näytellä. 

Ohjaajan sanat ennen läpimenoa: "

"Näytelkää niinku te tykkäisitte tästä!" 

-Tinja 

lauantai 23. helmikuuta 2013

Mä en voi uskoo et aika on menny näin nopeesti. Vielä vähän aikaa sitte oltii ihan tuntemattomia toisillemme, ja vasta tutustuttiin toisiimme.

Löysin yhen kuvan jossa sanottiin näin:
"You cannot always wait for the perfect time, sometimes you must dare to jump."
Toi mun mielestä jotenki kuvas kivasti tätä meijän näytelmää.
Tosiaan enää kaks viikkoa meijän esitykseen ja täytyy myöntää, alkaa jo vähä jännittää. Harmittaa et tän kaiken täytyy loppuu, mut en mieti sitä vielä. Pitää nauttia täst ajasta mitä meillä vielä on. :)

-Oona N.

perjantai 22. helmikuuta 2013

piiloudutaan puskaan niin maailma ei näe meitä

Heimo on jakautunut. Kortsu- ja vessainkkarit vs. lehti-inkkarit. Ja prinssi Arthur. 

Kaksi viikkoa aikaa stressata ja kehittää kiihkeä suhde hevoseen. Jossain vaiheessa illalla treeneissä vaan ei ei enää osaa hallita päätään, jännittää ja väsyttää ja suusta tulee mitä sattuu. Lähinnä kovaa ääntä. Anteeksi siitä. Mutta muut kestää mua. Tai ainakaan ne ei sano mitään päin naamaa. 

Tahtoisin ottaa videokuvaa joka hetkestä etten unohtaisi mitään. Kun Ahti väistää luoteja Matrix tyyliin, Nella  vaihtaa pukuhuoneessa viimeisenä vaatteita vaikka tuli ekana, Juho kirjoittaa kuudetta aukeamaa  tekstiä, Suvi  repii paperia vartin. Tai ihan vaan sitä fiilistä, kun kohtaus on ohi ja hiljaisuus täyttää huoneen. Kukaan ei halua pilata sitä ja siirtää vessanpönttöä lavalle ja huuhtoa tunteita alas.

Mun ei pitäisi miettiä KUN tää on ohi. Ei kauniina muistona vaan räjähdyksenä joka muuttaa. Tää tapahtuu meille nyt.
Nautitaan vaan jooko.  


S


Miten paljon voikaan jännittää, kauhistuttaa, innostuttaa ja rakastaa

Eilen treeneissä hämmentävä hetki: tajuttiin kaikki yhtäkkiä, että ens viikolla viimiset treenit ja läpimeno ihanan tutuks käyneessä treenitilassa maskin, kampausten ja roolivaatteiden kanssa. Sen jälkeen siirrytäänkin treenaamaan jo Pienelle näyttämölle. Sitten tajuttiin se, että ensimmäiseen esitykseen tosiaan aikaa nyt se 2 viikkoa ja 2 päivää. Ja sitten alko jännittämään. Kauhistuttamaan, naurattamaan, hihityttämään ja lopputulos oli koko meijän ryhmä kiljumassa, kikattamassa, panikoimassa ja halailemassa toisiaan tän ihmeellisen paniikin ja hyperventilointii muistuttavan innostuksen vallassa.

Meijän ryhmä keksii hillitöntä läppää kauheessa väsymyksessä, syö purkkihedelmiä treeniruokana (johtuen musta, mä tartutin tän trendin meille), on ylienerginen ja välillä varmaan tosi rasittava. Mutta toisaalta me heittäydytään, tehään kaikki täysillä, meni syyteen tai saveen. Ja heittäytymistä tää meidän benjihyppy vaatii aika paljo :)

Käytiin eilen läpi melkein koko näytelmä paloissa ja tuli taas käytyy läpi aika rankkoi tunteita hahmon kautta. Mutta onneks meillä on maailman ihanin ja tosi tärkeeks ja läheiseks käyny ryhmä, joka halaa, välittää, kehuu ja rakastaa ja yhessä tsempataan kaikki mahdolliset jutut läpi. Treenien jälkeen väsytti niin paljon, että oli vaikee raahutua bussipysäkille ja pysyä hereillä bussissa, mutta samaan aikaan hymyilytti ja nauratti ja itketti, kun oli vaan niin onnellinen. Ja onnellisen väsyny.

Toivottavasti saatais teillekkin yleisölle välitettyä se ilo ja pirteys meissä ja meijän tekemisissä ja saada teijät nauramaan, itkemään, tuntemaan, ajattelemaan. Siinä vaiheessa tuntis itsensä aidosti onnistuneeks.

-Oona W.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Vähän niinku benjihyppy-työryhmän esittely


Näyttelijöiden yhteinen kommentti: Nää kaikki tyypit on niin mahtavia ja supereita ja ihania, että me ei voitais olla enää yhtään ilosempia ja kiitollisempia siitä, että saadaan tehdä töitä näiden kanssa! Ollaan älyttömän onnekkaita.



Juho Gröndahl toimii ryhmän dramaturgina ja on kirjoittanut meidän yhteisten ideoiden pohjalta Vähän niinku benjihypyn, jota me kaikki näyttelijät rakastetaan. Opiskelee Teatterikorkeakoulussa neljättä vuotta ja harrastaa kissojenhoitoa, lenkkeilyä ja sarjakuvien lukemista. Juho on usein tosi huvittunut meidän höpötyksistä ja hihittelee meille, mutta silti tajuu mistä me puhutaan. Kuuntelee kaikkia meijän ideoita ja juttuja ja ottaa meijät hihittelystään huolimatta vakavasti. Huumorintajuinen ja mukava. 


Eveliina Heinonen toimii meidän ohjaajana. On koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja ja työskentelee nuorten ohjaajana nyt toista vuotta. Evellä on mahtava nauru, joka kuuluu treeneissä tosi usein. Eve nauraa meille, meijän kanssa ja ohjaa hassusti selittäen ja höpöttäen ja viuhtoen käsillä paljon. Eveliinan ohjauksessa käyttämät vertaukset on unohtumattomia ja hillittömiä (kts. vanhempi Saran postaus Juhon ja Even ohjauksesta). On ihme, että Eve on jaksanu meitä, jotka säheltää, huutaa, kiljuu, kikattelee lattialla ja säätää kaikkea ylimäärästä syyskuusta asti, joten kiitos Eveliina, me ihaillaan sun kärsivällisyyttä! Eve kattoo meijän perään, käskyttää meitä treeneissä ja sähköpostin kautta muutenkin ja kuuntelee kaikki ilot ja surut.

Jonna Kuittinen toimii Vähän niinku benjihypyssä visualistina. On valmistunut teatteri-ilmaisun ohjaajaksi v. 2009 ja opiskelee nyt Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnitelun korkeakoulussa näyttämölavastusta. Jonna on super, koska on suunnitellu meille hienot lavasteet ja mahtavat vaatteet, joista me kaikki tykätään tosi paljon. Puhuu hauskalla murteella ja on tosi käytännöllinen, aina hyvällä tuulella ja huumorintajuinen.





Jaana Kyöstiö on meidän tuottaja, joka luo hyvää henkeä, valaa uskoa meihin ja kannustaa meitä tosi paljon. On ollut teatterialalla vuodesta 1990 ja opettajana vuodesta 2003. Opettaa teatterimaskeerausta Stadin aikuisopistolla, on kulttuurituottaja sekä mediakasvattaja. Tykkää kaikista eläimistä, kokkaamisesta ja väreistä. Mottona "Kaikki järjestyy". 







Juhani Saari on meidän musiikki- ja äänisuunnittelija. Omien sanojensa mukaan "kolkyt ja risat oleva viittä vaille valmis musiikkitieteen maisteri, joka asuu Karhupuiston tuolla puolen". Näyttelijöiden mielestä hauska ja rento tyyppi, joka teettää mahtavia tehtäviä ja nauraa salaa (tai ei aina niin salaa...) meijän hömelyydelle ja hömpötyksille. 




perjantai 15. helmikuuta 2013

Kun palaset loksahtivat

Se tunne kun oikeasti NÄKEE palasten loksahtavan kohdilleen.
Kohtauksen pätkät solmiutuvat toisiinsa.
Muut salissa ovat kuin uusia tuttavuuksia minulle, kaikki ovat hahmoissaan.
Olen hahmossani.

Tämä matka on ollut jo tähän asti todella mahtava. Ja tämä matka ei todellakaan ole vielä lopussa. Tähän mennessä olen nähnyt niin paljon, oppinut itsestäni ja taidoistani, oppinut tuntemaan ja luottamaan moneen ihmiseen. Koko työryhmästä on tullut todella tärkeä minulle, ja harjoitus salikin on tuttuakin tutumpi.

Pidän esityksestämme tosi paljon! No okei.. tietysti mun täytyy siitä tykätä... No ei vaiskaa!
Oikeasti on todella mahtavaa, että esityksestämme näkee, että sen takana on nuorten viisas ajatuksen juoksu. Tai ei ehkä aina niin viisas, mutta sehän tekeekin siitä mielenkiintoista katseltavaa.
Tammikuussa ihan ekat treenit alkoivat käsiksen lukuharkoilla. Silloin ei todellakaan voinut tietää, että siitä syntyisi jotain näin upeaa! Jotain todella erilaista.
Ainakin harjoituksissa on tullut naurettua vatsa kippurassa, milloin millekin.  Tunnelma on kyllä ollut muutakin kuin pelkkää naurua. Huomasin, kun harjoittelimme viimeistä kohtausta, että ihan lopussa oli taianomainen, hiljainen hetki. Ehkä sen takia, että kohtaus antoi sellaisen tunnelman, tai ehkä sen takia, että kaikki tajusivat sen olevan viimeinen kohtaus. Eilen, torstaina, oli ensimmäinen läpimeno. Silloin ne palaset loksahtivat paikoilleen. Kaikki ovat tehneet niin upeeta jälkeä!

http://www.youtube.com/watch?v=WoSDqXOmwRU
    
 Tällänen hilpee ja hyvä fiilis ainaski mulla on.

-Annamaria (tai Ansku)




maanantai 11. helmikuuta 2013

Huomenna taas!

No ei nyt taaskaan oikein väsytä. Ihanaa huomenna Kansikselle, en tiiä miten mä selviäisin mun viikoista ja tylsistä koulupäivistä, ilman sitä tunnetta, että kohta pääsee taas teatterille. Niinku Nana tossa edellisessä sano, todella enää kuukausi ensi-iltaan ja torstaina eka läpimeno. Eli vuorosanat pitää osata ulkoa, no huomenna plarin kanssa kouluun ja siellä sit opetellaan joka välissä. Te tiiätte sen tunteen et jos teillä on maailman paras harrastus te vaan oodotatte, että olisi taas treenit.
Kaikkien meidän vanhempien mielestä teatteri ei ole hyvä vaihtoehto ammatiksi tai ylipäätään joittenkin mielestä ihan turha harrastus. Mun mielestä ei todellakaan pitäis väittää mitään sellasta ellei ite oo kokenu, sitä jännitystä ennen ensi-iltaa, sitä paniikkia kun sä etsit sun vaatteita kaksi minuuttia ennen esityksen alkua tai sitä kauhetta, kun huomatkin lavalla että olet unohtanut jonku tärkeän rekvisiitan tai sinä et muistakaan vuorosanoja,

Mulle on käyny vaikka mitä esityksessä vaatteiden kanssa:
"Oli kesä ja mulla oli viikon kestävä teatterikurssi, joka alkoi maanantaina ja huipentui perjantain esitykseen. Ja kun joku ei päässytkään eisitykseen niin mä sainkin sitten lopulta hoidettavaksi kaksi ylimääräistä roolia, ja siinä sitä sitten oltiin lavalla ihan väärissä vaatteissa piti olla juontajana, niin oltiin haltijan vaatteissa".

Eli voin luvata, kokeile ennen kuin valitat. Nähdään huomenna ihanat <3

-Tinja

Takaisin arkeen



Pieni yö-postaus


Viikko Espanjassa teki hyvää. Shoppailua Malagassa, Apinoita Gibraltarilla, tuttuja Fuengirolassa ja hyvää ruokaa. Lomalla oli aikaa miettiä mitä oikeesti haluun mun elämältä ja tajusin sen tärkeimmän asian. Kiitos ihanalle "kummitädilleni"! Kun teatterin löytää, siitä ei kannata eikä siitä saa päästää irti ennen kuin on todella yrittänyt ja mä/me ollaan vasta alussa. Vaikka kuka sanois mitä, luovuttaminen ei oo vaihtoehto. Multa kysytään usein, että aionko mä erikoistua teatterialaan ja vastaan aina ettei sitä koskaan tiedä. Tästä lähtien vastaus tulee olemaan, että mä ainakin tähtään siihen. Mä yritän tosissani ja teen kaikkeni sen eteen. Varavaihtoehto pitää aina olla, mutta päälimmäisenä on se yks, se rakkain. Sitä mä oikeasti haluan tulevaisuudeltani.
Kaikinpuolin matka meni hyvin vaikka oli kamalaa ajatella, että tyypit treena parhaillaan Kansiksella ja nauraa itsenä kipeiksi. Päällimmäisenä jäi mieleen Gibraltarin matka. Outoa, että parin tunnin ajomatkan päässä oli punaisia puhelinkoppeja, Bobby-poliiseja ja kaksi kerroksisia busseja. Toisten pitäessä hauskaa Kansiksella, minä ihastelin maisemia. <3



 



Huomenna taas takaisin kouluun... Arki, täältä tullaan!! Parasta on, että huomenna pääsee taas Kansallisteatterille. <3 On ollu kamala ikävä sitä ihanaa porukkaa ja oon kateellisena lukenu niitä juttuja harjoituksista. Kuulin tossa päivällä, että huomenna käydään viimeiset kohtaukset ja torstaina on ensimmäinen läpimeno! Eli torstaiks pitäis osata kaikki vuorosanat ULKOA, mutta niinkuin Suvi jo sanoi, Eve ei anna meidän törmätä mihinkään. Me saatetaan tää projekti yhdessä loppun eikä anneta minkään tulla meidän väliin. Ensi-iltaan on aikaa kuukausi ja n.21h. Sillon me hypätään se meidän suurin Benjihyppy Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Eikä me pelätä, koska me tehdään tää YHDESSÄ!

-Nana

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Sunnuntain yö klo. 22.18
Ah näitä yö kirjottamisia, mutta tuli nyt vaan sellanen tunne että täytyy tänne jotain kirjottaa! Vasta sunnuntai ja toivon jo tiistaita ja treenejä kun ihana Nana palaa ulkomailta.
Meijän treeneissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä lauletaan, nauretaan, huudetaan, hymyillään, kaadutaan, puhutaan englantia, opiskellaan ruotsi ja taas vähän nauretaan. Teatteri on vaan niin mahtavaa siellä ei tarvi pelätä että sua ei hyväksytä, koska ainakin meillä kaikilla on sama määränpää Kallio tai oli määränpää mikä tahansa niin silti teillä kaikilla on jotain yhteistä te haluutte näytellä ja esiintyä ja rakastaa sitä mitä te teette.

Kun ensimmäisellä kerralla meillä oli ekat treenit syksyllä oli hiljasta ja kaikkia jännitti, vielä ei ees hihitelty Ahdin tai Arthurin jutuille, ei kuultu Oona ween sekoilua ja pälpättämistä, ei Oona n: n söpöä naurua. Ja silti kun sillon ensimmäisellä kerralla lähti pois kansallisteatterilta ei malttanut oottaa seuraavia treenejä. Ja sillon me ei vielä todellakaan tiedetty että meistä tulee elinikäisiä ystäviä, vaikka teatteri loppuu, me pysytään ystävinä ikuisesti, vai mitä?
Musta tuntuu että oltais tunnettu aina, eikä vaan se lyhyt aika mikä alotuksesta syksyllä on kulunu. Ekoista rauhallisista treeneistä, näihin hulluimpiin.

-Tinja

perjantai 8. helmikuuta 2013

Kun juostaan silmät kiinni

Tietäähän kaikki sen luottamusharjoituksen, jossa parista toinen laittaa silmät kiinni ja toinen ohjailee? Me oltiin tätä harjoituksissa syksyllä.
    Alussa melkein roikkui toisen kädessä, eikä uskaltanut muuta kuin varovasti hiippailla pari askelta. Halusi koko ajan avata silmät tai laittaa kädet eteen kuin unissakävelijä. Mutta sitten alkaa pikkuhiljaa luottaa pariin ja alkaa uskaltaa. Uskaltaa harppoa, vaihtaa suuntaa ja juosta, eikä tarvitse pelätä, että toinen antaa sun törmätä seinään.

Meidän ryhmä juoksee silmät kiinni. Mutta Eve kattoo, ettei me törmätä mihinkään. Eikä me törmätäkään.

-Suvi

torstai 7. helmikuuta 2013

ohjaus

Ohjaaja:    Sellanen fiilis ku masentuneella limalla.


                     .....
                 Eiku nopeempi räkä.
Dramaturgi: Nii vähä sellane ripulimainen.








Me tehdään kuulkaas taidetta täällä.
             
Ohoi,

"Minä lähdin Pohjois-Karjalaan" vaikkakin vielä on farkut jalassa, verkkarit jäi nimittäin Kansiksen pukukoppiin. Istun siis nyt junassa poispäin benjihyppääjistä, viikonloppu pohjoisemmassa kutsuu ja äitin pöperöt. Siitäkin huolimatta kirpaisi hieman poistua kesken harjoitusten, oli sellaista nostetta siellä meneillään että... no niissä itse nostoissa ehkä on vielä pientä hiomista, mutta enskariinhan on runsaat 1kk ja 3 päivää.

Visualistin viikko on ollut metsästystä täynnä. Puheluita sinne tänne, nahkaa ja mokkaa on jahdattu, hiekkaa ja turvavöitä haravoitu, pari Securitaksen takkiakin tais tarttua matkaan ja yksi vanha autonrengas kulki kätevästi kainalossa ratikassa. Aika hyvä saalis sanoisin, melomaan ei kuitenkaan vielä päästä sillä joet on jäässä ja melat hukassa, ne eivät tarttuneet vielä haaviin vaikka kuinka niitä olen kalastellut. Vaan pidänpä inkkarimeininkiä yllä, enkä luovuta.

Lavastamolla pojat pakertaa jo rakenteiden parissa ja melkein kaikilla näyttelijöillä on roolivaatteet viimeistelyä vaille valmiit. Parit mokkasiinit taitaa vielä puuttua ja muutama muu yksityiskohta.

Hyvin menee, mutta menköön.

junaterkuin,
Jonna

tiistai 29. tammikuuta 2013

Murtuneita häntäluita, roolivaatteita, huutamista, kyyneleitä ja iloa. Paljon iloa.

Näistä koostu meijän treenit tänään. Treenattiin muutamaa kohtausta, joista yks on mulle ollu tosi vaikee. Saatiin tänään se vihdoin treenattua ja ekan kerran tuli nyt se olo, joka näyttämöllä kai pitäis saada. Tunne siitä, että mä, Oona W., en olekkaan enää mä, vaan joku ihan muu. Musta tulee Alina, jonka kaikki tunteet: ilon, surun, toivon, vihan ja rakkauden, mä hetken aikaa näyttämöllä ollessani pääsen kokemaan ja tuntemaan.
Otsikossa mainittu murtunu häntäluu aamuisen koulun liikuntatunnin tuloksena vaikeutti mun treenaamista tänään aika paljon, mutta silti treeneihin oli pakko päästä näkemään meijän ihanaa työryhmää ja mulle tärkeitä ihmisiä ja kokemaan taas se, miten kummallinen, outo ja samaan aikaan hienoin ja ihmeellisin tunne maailmassa on saada ihan vähän aikaa olla joku ihan muu, tällä kertaa Alina :)
On tosi hassuu, että vaikka syyskuusta asti on ollu ihan selkeetä, että me tullaan päätymään maaliskuusa tonne Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle, ja ollaan puhuttu ja suunniteltu vaikka kuinka pitkään kaikkee, mut nyt vasta ekan kerran jotenki iskostu päähän se, että oikeesti ollaan sinne päätymässä. Eikä siihen oikeestaan oo edes niin pitkä aika enään, reilu kuukausi ja tän koko näytelmän pitäis olla jo valmis. Oho. Apua. Nyt alko kyllä jännittää tosissaan. Me ollaan valtavan mylläkän ja urakan keskellä ja vielä paljon kaikkee tulossa ja vielä kokematta. Ootan innolla ja jännityksellä kaikkee mitä eteen vielä tulee.
Just niinku Sara edellisessä postauksessa sano, tunne on näytelmän nimen mukasesti aika vähän niinku benjihyppy-tyyppinen just nyt. On sellanen siitä, että tietää hyppäävänsä isoimman hypyn ikinä, koko meijän ryhmän kanssa. Me ollaan hyppäämässä tosi korkeelta, niin korkeelta, että huimaa aika paljon ku vaan miettiiki sitä hyppyä, koska ei tiedä yhtään, että mitä eteen tulee. Millasta se on. Mutta samaan aikaan ei vois olla innostuneempi, odottaa seuraavii treenejä enään yhtään hartaammin ja olla vaan niin hillittömän-järkyttävän-super-mega-kiitollinen siitä, että on tälläsen mahdollisuuden saanu.
Esityksissä nähään,
-Oona

Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta. Tai odottaa seuraavaa



heittäytymistä - me heittäydytään tähän projektiin ja tekemiseen. ihmiset tekee sen helpommaksi. se kun naurattaa vielä bussissa jälkeenpäin. ja kun ihmisten ajatteleminen saa hymyilemään. fiilis- kutkutus mahan pohjassa ja nauru. ehkä tää projekti on meille se benjihyppy. eiköhän se samalta tunnu ennen enskaria, kuin jos seisoisi katsomassa alas kaukaisuuteen ennen astumista ilmaan.




mä oon ruvennut keräämään soittolistaa ittelleni. musiikki luo mulle sen tunnelman. mikä biisi tässä kohtauksessa soisi? mitkä sanat kuvaisi tätä tunnelmaa? sen takia onkin mahtavaa että me päästään näyttelijöinä myös luomaan tän esityksen äänimaailmaa ( ups paljastinko jotain?? ) 

hahmoille rupeaa jo löytymään roolivaatteita. tänään sovituksessa oven läpi kaikui nauru.
nyt pitää vaan oppia itkemään muuallakin kuin linja- autossa. ja nauttia.

Sara


maanantai 28. tammikuuta 2013

Vähän niinku benjihyppy-näyttelijöiden esittely



Veera on 14-vuotias, vuonna 1998 syntyny mailman ihanin futaaja-teatteri-tanssi-tyyppi, joka on ihan aina tosi hyvällä tuulella, tosi positiivinen ja joka kannustaa ja rohkasee kaikkia muitaki tosi paljon. Veeralta tulee ideoita koko ajan liittyen oikeestaan ihan mihin vaan, jos annetaan aihe, niin Veeralla riittää ideoita ja niimpä me saadaan kuulla mahtavaa ideointia niin äänimaisemasta, tanssista, kohtauksista, logosta, musasta, vaatteista, kun oikeestaan ihan mistä vaan. Veera esittää näytelmässä Eevaa, joka on Saaran paras kaveri ja puhelias futispelaaja.




Ahti on meijän ryhmän hauskuuttaja, jonka ansiosta meijän kaikkien elinikä on noussu ehkä noin 50 vuodella, koska ollaan kikatettu hysteerisesti lattialla vedet silmissä aika usein meijän treeneissä. Ahdilla on mahtava huumorintaju ja esittää Vähän niinku benjihypyssä Ilaria, Susannan 16-vuotiasta pikkuveljeä ja Inkan poikaystävää. Ahti on peruskoulun vikalla luokalla ysillä eli täyttää tänä vuonna 16.


Annamaria on 15-vuotias ysiluokkalainen ja meijän ryhmästä se, joka yleensä ottaa aika rauhassa (tai ainaki vähän rauhallisemmin kun aika moni muu....). Harrastaa myös tanssia ja soittaa jonkin verran pianoa. Annamaria, tai Ansku lempinimeltään, esittää näytelmässä Susannaa, Ilarin 17-vuotiasta isosiskoa.









14v. Tinja on superilonen ja pirtee tyyppi, joka harrastaa tanssia. Näyttelee Vähän niinku benjihypyssä Nooraa, Aleksin ihastusta. Nauraa paljon ja on ihanan empaattinen, mukava, ystävällinen ja taitava.









14-vuotias Oona N on ihanan sulonen, söpö ja nätti ja aluks melko hiljaselta vaikuttava tyttö, josta kuoriutuu lavalla jotain ihan muuta. Omistaa ryhmän parhaan kikatuksen, jota on tosi hauska kuunnella. Oona on tanssinut pitkään ja on aina tosi ilonen, reipas, rohkee ja positiivinen. Tuo hyvää fiilistä ympärilleen ja esittää Mariaa, Inkan rohkeaa 13-vuotiasta pikkusiskoa.





Kahdeksasluokkalainen, 14v. Arthur on meidän ryhmän "Kuningas Arthur", joka ehdottomasti tietää arvonsa. Tekee hillintöntä komediaa, joka saa koko muun ryhmän käkättämään hulluna. On tosi musikaalinen tykkää tehdä paljon erilaista ja tehdä täyskäännöksen genrestä toiseen vaikka sitte kesken kohtauksen. Mukava, ystävällinen, avoin ja tosi hauska. Ryhmän vantaalainen, joka eksyilee heti kun pääsee Kansallisteatterin ulkopuolelle tuossa vaarallisessa Helsingin keskustassa. Esittää näytelmässä Aleksia, Nooran ihastusta.



13-vuotias Pyry on ryhmän kuopus, joka esittää toista aikuishahmoistamme, 31-vuotiasta Eikkaa. Pyry ottaa aina rennosti ja on hauska ja positiivinen. Pyry käy seiskaluokkaa Helsingissä. 

14-vuotias Nana on meijän porukan "teatterissa istuja", joka käy kattomassa kaikki mahdolliset esitykset ympäri pääkaupunkiseutua ja lähes aina menossa samana iltana teatteriin (kävi vuoden 2012 aikana yhteensä vähän yli 40 kertaa) Fanittaa erityisesti musikaaleja ja rakastaa Wicked-musikaalia tosi paljon. Nana harrastaa teatterin lisäksi eri tanssilajeja. On ihanan iloinen ja mahtava tyyppi. Esittää näytelmässä temperamenttista Inkaa, joka on Alinan paras ystävä ja Marian sisko.






Nella on meidän porukan ehdottomasti musikaalisin ja sanan varsinaisessa merkityksessä "musiikkihörhö", koska käytännössä onnistuu soittamaan mitä tahansa soitinta, riippumat siitä, että onko koskaan aikaisemmin sitä soittanut. Soittaa ja säveltää myös omia biisejä ja tuo superisti iloa ja energiaa ja hyvää fiilistä koko ryhmälle. Näyttelee Vähän niinku benjihypyssä Saaraa, joka viihtyy paljon Eevan kanssa ja pelaa futista.







Suvi tekee näytelmässämme ainoan kaksoisroolin esittäen nuorisoterapeutti-Heidiä sekä Aleksin lapsuudenystävä Aadaa. 14-vuotias Suvi on peruskoulun kasilla. Suvi on ystävällinen ja rennosti ja rauhallisesti ottava tyyppi, joka pitää jalat maassa tasapainottaen meijän melko villiä porukkaa, mutta on silti tosi huumorintajuinen ja hauska. Fiksu ja mahtava tyyppi, jonka kanssa on kiva tehdä töitä. Heittäytyvä ja tekee aina täysillä.






Rauhallinen Johanna on 15-vuotias ja käy peruskoulun viimeistä luokkaa ilmaisutaitoluokalla Helsingissä. Harrastaa paljon teatteria ja erilaisia luovia ja ilmaisutaitoon liittyviä asioita. On mukava, ystävällinen, kiva, helposti lähestyttävä ja hyväntuulinen. Näyttelee Vähän niinku benjihypyssä Lauraa, Aadan ja Nooran kaveria.





16v-vuotias Sara käy lukion ensimmäistä vuotta Kallion ilmaisutaitolukiossa. Harrastaa paljon laulua, tanssia ja teatteria. On avoin, sosiaalinen, rento ja tosi ystävällinen. Sara kokeilee paljon uutta rohkeesti, heittäytyy täysillä kaikkeen ja on hirveen empaattinen ja yksinkertasesti vaan tosi ihana ja mahtava. Sara esittää Vähän niinku benjihypyssä Juliaa, 16-vuotiasta lukiolaista, joka on Susannan hyvä kaveri.





Oona W. on aikaansaava, empaattinen 15-vuotias ihanuus. Dude on kiinnostunut vähän kaikesta ja rakastaa mm. teatteria, musikaaleja, politiikkaa ja muotia. Innostuu aina aika kaikesta, joten Oonalla on koko ajan noin miljoona rautaa tulessa ja liikaa tekemistä. Laulaa, tanssii, näyttelee, kirjoittaa ja soittaa poikkihuilua. On ryhmän puhelian, mutta ei koskaan puhu turhia (Oonan kommentti: "Toi oli kivasti sanottu, koska puhun kyllä ihan liikaa ja oon ihan hölppö ja koko ajan hölpöttämässä jotain"). Oonan kanssa on todella kiva tehdä töitä. Näyttelee Vähän niinku benjihypyssä Alinaa, Inkan parasta ystävää, joka rakastaa tanssimista.







Mikä kuvasta puuttuu?


perjantai 25. tammikuuta 2013

Nuoret näyttämölle!

Nuoret näyttämölle!

Pieni postaus näin alkuun

Kansallisteatterin nuorten ilmaisutaitoryhmä on vuoden kestävä projekti, joka järjestetään tänä vuonna jo neljättä kertaa. Syksyllä 2012 neljätoista innokasta nuorta sai mahdollisuuden lähteä mukaan ikimuistoiseen projektiin. Nuoret saisivat mahdollisuuden tutustua teatterin ihmeelliseen maailmaan valmistamalla oman näytelmän dramaturgi Juho Gröndahlin ja teatteri-ilmaisun ohjaaja Eveliina Heinosen avustuksella. Tuleva näytelmä tultaisiin esittämään Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Yksi näistä onnekkaista olen minä, Nana Saijets, teatteriin hurahtanut, helsinkiläinen nuori.
Saimme käsikirjoitukset pari viikkoa sitten, ja on kyllä pakko sanoa, että Juho on tehnyt upeaa työtä. Kiitos! Rakas työryhmämme on saanut myös uusia kasvoja. Olemme kovaa vauhtia etenemässä kohti ensi-iltaan ja Vähän niinkuin benjihyppy on jo tunkeutunut uniimme. Sitä huomaa ajattelevansa näytelmää jatkuvasti.
 Tavoitteenamme on siis tehdä mahtava näytelmä, jonka esitämme Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä (toivottavasti täysille katomoille). Siitä jatkamme Loistefestareille, joka voi avata meille ovet Teatris 2013 -teatterikatselmukseen Suomen Kansallisteatterin lavalle. :D
Tervetuloa maaliskuussa Kansallisteatterin pienelle näyttämölle ihailemaan saavutustamme!!!

"Ainoa, mikä teatteriesityksestä jää, on muutos ihmisessä. Ellei sitä, ei mitään."

PS: Postauksi tulee VÄHINTÄÄN kerran viikossa.
PPS: En suosittele väsyneenä kirjoittamista.


-Nana
No tästä tää ny lähtee. Ihmiset lukekaa ihmeessä tätä nii saatte tietää mitä ihanaa, hauskaa ja jännää meijän harjotuksissa tapahtuu, ennen mahtavaa ensi-iltaa <3 

Ja ylipäätää meijän ryhmä ja kaikki ihanat tyypit on parasta mitä mä tiiän ;)