Hetken ajan maailmassa on vaan me. Ja iloa, surua, haikeutta, naurua kyynelten läpi ja tunne onnellisuudesta.

Päivä ensi-illan jälkeen olo on ihan tyhjä. Aamulla sattu jokaiseen jäseneen herätä, kerätä ittensä kasaan ja nousta ylös sängystä raahautuakseen kouluun kahdeksaksi. Mutta enemmän kun ne kaikki naarmut ja mustelmat ja väsymys eiliseltä haittas ymmärrys siitä, että tässä se ensi-ilta, se niin kauan odotettu hetki meni. Tuli ja meni, kaikella tavalla ihan liian nopeasti. Jotenkin on vieläkin vaikea tajuta, että edellisen kahden päivän tapahtumat tosiaan on totta eikä unta, koska sellasessa fiiliksessä on nää päivät eletty. Ollaan oltu joka solulla kaikessa niin mukana, huudettu keuhkot tyhjäks, kurkku kipeäks ja ääni käheeks, halattu, rakastettu vähän aikaa koko maailmaa iloineen ja suruineen. Ollaan itketty ilosta ja haikeudesta, vihasta ja surusta ja ihan vaan onnesta. Me ollaan juostu inkkareina ympäri kaupunkia, nautittu lapsuudesta, vapaudesta ja tästä hassusta ja rakkaasta leikistä, jonka ei toivoisi ikinä loppuvan.
Niinkuin Eve sanoi, teatteri on leikkimistä isossa mittakaavassa. Se on niin totta, tän proggiksen myötä mä, ja kaikki me ollaan kaivettu sisäiset inkkarit taas esiin, sen leikkimistä rakastavan lapsen taas pinnalle ja opittu leikkimään. Ja nauttimaan sen tuomasta vapaudesta olla kuka vaan. Ehkä jonain päivänä, kun tästä aikuisekskin onnistuis kasvamaan, toivottavasti muistettais silloinkin tää kaikki. Se leikkimisen tärkeys, vapaus ja taito olla utelias, rohkea, ennakkoluuloton ja helposti innostuva. Ja taito aloittaa leikki alusta, keksiä onnellinen loppu tarinalle tai jättää tarina kesken, jonkun uuden ja paremman alun ääreen.
Vaikka kaikki ei ole hyvin, mä olen silti onnellinen. Onnellinen, koska mä olen saanut kokea ja nähdä tän. Ja itkeä ensin ilosta ja sitten surusta ja lopulta nauranut kyynelten läpi, juossut keskustan läpi yöllä ruusut kainalossa, halannut, saanut ja antanu lohtua ja lähettänyt rakkaille ihmisille lentosuukkoja. Ollut joku muu, inkkari.
-Oona W.