tiistai 19. maaliskuuta 2013

Yhden jutun loppu ja toisen alku

Miten paljon onnea voi ihminen kohdalleen just nyt saada. Miten kiitollinen sitä voikaan olla. Miten onnellinen. Ja haikea silti, kaikesta huolimatta. Eilen loppui esitykset Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta ei tää tähän lopu. Ei todellakaan. Sunnuntaina esiinnytään Loiste-festareilla Kanneltalossa ja toivon mukaan saataisiin sitä kautta pääsy Teatris-festareille toukokuussa ja päästäis vielä uudestaan Kansallisteatterin näyttämölle tää vetämään.
Tässä oli yhden jutun loppu, Pienen näyttämön jättäminen, mutta me ei jäädä sitä suremaan. Me muistetaan kaikki tää koko loppuelämän ajan, se hullu ja ihana ja kamala tunne just ennen, kun yleisö tulee sisään ja kun koko sali on tyhjä. Ihan hetken aikaa seistään siinä lavan reunalla, ravataan siksakkia ympäriinsä, yritetään koota ajatukset ja astua alotuspaikoille. Se tunne, kun yleisö kopisee, kahisee ja supisee sisään tullessaan ja kun halaa ystäviä viimisen kerran ennen lavalle menoa ajatellessaan, että nyt se on menoa. Mentiin syyteen tai saveen, niin nyt mennään ja näytetään kaikille tää palo mikä meissä on. Sanotaan sanottava ja kerrotaan tarina maailmalle ja ihmisille.
Ja se tunne, kun itkee joka kerta kulisseissa tietyn kohtauksen jälkeen ja tunne järjettömän suuresta ylpeydestä, kun näkee, että porukka vetää elämän parhainta vetoa ja ylittää itsensä taas kerran.
Ja se hullu päihdyttävä tunne kumartaessa, se ilo onnistumisesta ja silti samaan aikaan haikeus siitä, että ollaan askeleen lähempänä proggiksen loppua.
Muttei tää oo loppu. Tää on uus alku. Ihan meille kaikille.
Eikä tätä surra, eihän, vaan iloitaan, eikä katota taaksepäin. Katotaan eteenpäin, tulevaan, koska siellä on meille jotain tosi hienoa, paljon onnea ja jotain sellaista, josta meillä ei vielä kenelläkään ole mitään tietoa. Mutta hyvää se tulee olemaan. Mä tiedän. Luotan.

-Oona W.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti